Histoire naturelle

Huomaan, että George-Louis Leclercin, Buffonin kreivin (1707–1788) Histoire naturelle des oiseaux on julkaistu netissä. Teen muistiinpanoja joistakin linnuista, joiden laulukuvaukset kiinnostavat minua.

Joutsenta Buffon ihannoi majesteettisen suloisena lintuna, jota ei milloinkaan saisi vangita. Sen elämä on pitkä ja viaton, joskin Buffon pitää liioiteltuina arvioita, joiden mukaan se voisi elää 300 vuotta… reilut sata vuotta lienee lähempänä totuutta.
Tohtori Bartholinin mukaan joutsen on niin siveä lintu, että se syö nokkosia sammuttaakseen himonsa, ja Buffon arvelee, että sama lääke tekisi hyvää myös tohtorille itselleen. Joutsennaaraan kerrotaan myös peseytyvän parittelun jälkeen, mitä pidetään merkkinä sen siveydestä. Muutenkin joutsenet peseytyvät huolellisesti hautovia naaraita lukuun ottamatta, mikä kertoo niiden halusta tulla puolisonsa rakastamaksi.
Suuri osa joutsenista pesii Lapissa syöden sääskiä, jotka peittävät sikäläisten järvien pinnat. Poikasiaan puolustaessaan muuten niin rauhalliset linnut ovat valmiita hellittämättömään taisteluun, ja herra Frischin mukaan myös vanhoilla uroksilla on taipumusta ilkeilyyn. Niitä pitäisi ehkä jopa metsästää, jotta pariskuntien pesimärauha olisi taattu.
Joutsenen ääni on voimakas, käheä ja trumpettimainen. Herra Morin, joka on kirjoittanut tutkielman ”miksi joutsenet, jotka entisaikaan lauloivat niin hyvin, laulavat nykyisin niin huonosti”, kertoo joutsenten hellimpinä hetkinään pikemminkin kuiskivan kuin laulavan. Kesyjoutsen ääntelee vihastuessaan sähisevän kissan tavoin, kun taas villijoutsen on paremmin säilyttänyt musikaalisuutensa. Sen terävissä huudoissa voi erottaa yksitoikkoista trumpetinsoittoa.
Abbé Arnaud, joka turhaan on koettanut saada joutsenet vastaamaan viulunsoittoonsa, vertaa joutsenta taitamattomaan klarinetinsoittajaan. Arnaud’n mukaan koiras laulaa B-mollissa eri sävelasteikolla kuin naaras. Hän iloitsee siitä, että ne eivät laula yhtä aikaa vaan vuorotellen: yhteislaulun tuloksena olisi mitä hirvittävin riitasointu. Parittelun aikaan joutsenen huuto on vielä läpitunkevampi mutta myös paljon miellyttävämpi kuin muulloin.
Kylmällä säällä joutsenet muodostavat tasavaltalaisen yhdistyksen, ja kun ne kaikki hakkaavat veden pintaa siivillään, ne onnistuvat pitämään sen sulana. Antiikin kirjailijat väittivät, että kuolemaa tehdessään joutsen laulaa erittäin harmonisesti, koska se tahtoo lausua elämälle hellän tuskalliset jäähyväiset. Se on kuitenkin vain koskettavaa satua, jollainen on samanarvoista kuin kuiva totuus.

Kurjen huuto merkitsi antiikin kirjailijoille sitä, että maanviljelijän on aika aloittaa kyntötyöt. Kurjet muuttavat useimmiten öisin, mutta niiden kulun huomaa äänestä. Johtaja tiedottaa parvelle valitsemastaan reitistä, ja kukin linnuista vastaa ilmoittaakseen, että seuraa perässä. Kurjilla on huomattavasti sosiaalista älykkyyttä, mistä kertoo sekin, että ne maahan laskeuduttuaan järjestävät yövartion.
Koska kurjet lentävät korkealla, ne huomaavat ennen meitä säätilan muutokset. Kurjen huudot päiväsaikaan tietävät sadetta, ja erityisen meluisat huudot ennakoivat rajuilmaa. Ukkosen edellä kurjet myös lentävät tavallista matalammalla.
Isossa-Britanniassa kurjet ovat vähentyneet siinä määrin, että niiden munien rikkojille on määrätty sakkorangaistus. Vähenemisen syitä on vaikea tietää, sillä esimerkiksi Ruotsissa kurkia vaikuttaa olevan runsaasti. Varmaankin brittiläiset eläintieteilijät olisivat tiedottaneet siitä, jos kurkien pesimäsuot Cambridgen ja Lincolnin seutuvilla olisi kuivatettu.
Kurkia voi kesyttää ja opettaa niille erilaisia tansseja. Erään seurakurjen kerrotaan eläneen neljäkymmentä vuotta ja kuolleen samaan aikaan isäntänsä kanssa. Japanissa kurkea kunnioitetaan niin paljon, että kukaan ei puhu siitä muuten kuin nimellä O tsurisama, Herra Kurki.

Satakielen laulua Buffon kuvailee sivukaupalla, ei kuitenkaan kaikilta osin kovin onnistuneesti. On vaikea hahmottaa, mitä hän tarkoittaa himokkailla huokauksilla, jotka satakielikoiras osoittaa valitulleen.
Toisaalta satakieli laulaa myös häkissä, ja siitä muuan Barrington on päätellyt, että laulun tarkoituksena ei sittenkään ole naaraan huvittaminen ja haudonta-ajan harmien lievittäminen. Buffon otaksuu, että itse asiassa kevään herättämät halut saavat koiraan laulamaan, ja häkissä se jatkaa lauluaan, jos sen ympäristö pidetään keväisenä.
Sellaisia ihmisiä, joilla on kaikki kohdallaan, satakielen laulu viehättää, mutta on myös niitä, jotka tekevät kaikkensa tuhotakseen sen, jotta voisivat paremmin kuunnella sammakoiden kurnutusta.

Mustarastaasta Buffon sanoo, että sen luonnollinen laulu tuskin on siedettävää muualla kuin keskellä maaseutua. Mustarastaat kykenevät kuitenkin oppimaan erilaisia sävelmiä sekä matkimaan soittimia ja ihmisen ääntä, ja siksi niitäkin voi olla mielekästä pitää häkissä. Mustarastaat aloittavat lemmenpuuhat ja laulamisen varhain, ja joskus niiden laulua kuulee vielä talven saapuessa. Tavallisempaa kuitenkin on, että ne silloin vain kirkuvat ruosteisesti.

Laulurastaan laulu merkitsee kevään paluuta, ja koska rastaalla on vuodessa useampi pesue, sillä on myös useampi kevät. Saavuttuaan Ranskaan lopputalvesta rastas kuitenkin aluksi ainoastaan viheltelee hiljaa. Buffon vihjaa, että laulun tarkoituksena on houkutella muita lintuja, koska sen matkiminenkin vetää niitä puoleensa.

Mustapääkertun laulusta Buffonilla on hyvin kaunis kuvaus. Hänen mukaansa siinä on jotain niiden seutujen raikkaudesta, joilla lintu elää: puhdas ja kevyt ääni maalailee maiseman rauhallisuutta, ja ihmiset liikuttuvat kuullessaan luonnon inspiroimat aksentit. Muuttoajan koittaessa häkkimustapäät usein kuolevat levottomuuteen.

Kaikki tiaiset näyttävät Buffonin mielestä heikoilta, koska ne ovat niin pikkuisia. Ne ovat kuitenkin hyvin eloisia, toimeliaita ja rohkeita. Pienellä nokallaan ne hakkaavat rikki jopa pähkinöitä, joiden kuori olisi kuitenkin parempi rikkoa ensin, ellei halua linnun sokeutuvan. Tiaiset syövät myös kuolleita ja sairauden heikentämiä lintuja.
Määrätystä verenhimoisuudestaan huolimatta tiaiset viihtyvät yleensä toistensa seurassa. Jos jokin onnettomuus hajottaa parven, linnut kutsuvat toisiaan ja ovat pian taas koossa. Parvessakaan linnut eivät mene liian lähelle toisiaan, koska pelkäävät ilmeisesti toistensa taipumusten olevan omiensa kaltaisia. Petolintujen ja linnustajien kimppuun tiaiset hyökkäävät yhteisvoimin. Pienten tiaisten pyydystämistä varten on kehitelty monenlaisia välineitä, koska ne syöttävät poikasilleen runsaasti hyödyllisiä mehiläisiä.
Tiaisten keväinen rakkauslaulu kuulostaa kauniilta, mutta muuten ne vain huutelevat epämiellyttävän käheästi. Joidenkin mielestä tiaisia kutsuaan lukkosepiksi juuri niiden äänen vuoksi, ja niiden väitetään myös oppivan viheltämään pieniä sävelmiä.
Sinitiainen kykenee paitsi kitisemään epämiellyttävästi myös visertämään heikosti mutta vaihtelevasti.
Töyhtötiainen on paitsi hienostuneen näköinen myös luonnostaan parfymoitu: se tuoksuu katajilta ja muilta pihkaisilta puilta, joissa se elelee ylhäisessä yksinäisyydessään. Arkuus ja erakkoluonne pelastaa sen linnustajan ansoilta.

Kuhankeittäjä on miltei aina liikekannalla. Näyttää siltä, että se pysähtyy Ranskaan vain rakkautta varten, toisin sanoen välittääkseen uudelle sukupolvelle edelliseltä polvelta saamansa olemassaolon. Kuhankeittäjän mieliruokaa ovat kirsikat, ja kaksi lintua voi päivässä tehdä selvää jälkeä hyvin varustetusta puusta, sillä ne nokkaisevat kirsikkaa toisensa jälkeen, maistaen vain kypsintä osaa.
Täysikasvuinen kuhankeittäjäkoiras sanoo yo, yo, yo, mitä seuraa toisinaan voimakas, kissan maukumista muistuttava ääni. Kunkin yksilön puhetapa on erilainen. Kuhankeittäjän voi kuulla sanovan oriot, loriot, compere loriot tai lousot bonnes merises. Sateen edellä kuhankeittäjät viheltelevät.

Peipolla on voimakas nokka, jolla se pelottelee muita lintuja ja hakkaa pyydystämistä yrittävän ihmisen verille. Peippoa on vaikea vangita, eikä se helposti totu vankeuteen. Kuitenkin osa peipoista viettää talven ihmisten pihoilla ja kustannuksella ilahduttamatta näitä edes laulullaan.
Peippo on hyvin eloisa lintu, ja sen lauluun perustuu sanonta iloinen kuin peipponen. Laulua kuulee alkukeväästä kesäpäiväntasaukseen, ja siinä voi erottaa preludin, keskiosan ja finaalin. Jotkut pitävät sitä liian voimakkaana, mikä johtuu siitä, että he kuuntelevat sitä liian läheltä, kaikuvissa asunnoissa. Luonto teki peipon metsän laulajaksi, ja sinne pitäisi ihmisen mennä sen laulua arvostelemaan ja siitä nauttimaan. Peippo ei myöskään pysty erkanemaan luonnosta siinä määrin, että oppisi matkimaan ihmisten musiikkia.
Tavallisen laulunsa ohessa peipot värisevät keväisin rakkaudesta ja kirkuvat sateen edellä epämiellyttävästi. Sokeat peipot laulavat muita paremmin, ja siksi niitä käytetään muiden peippojen houkuttelemiseen häkkiin.

Tiklillä on kaunis höyhenpeite, suloinen ääni, hienostuneet vaistot, ainutlaatuinen taitavuus, tottelevaisuus koetuksissa. Tässä pienessä linnussa yhdistyy kaikki, eikä siltä puutu muuta kuin harvinaisuus, joka toisi sille sen ansaitseman arvonannon.
Tiklin höyhenpeitteessä hohtavat karmosiininpunainen, sametinmusta, valkoinen ja kullankeltainen vaihtelevissa sävyissä. Koiraat visertävät maaliskuun alusta lähtien hyvin miellyttävästi ja matkivat muiden lintujen, kuten hippiäisten laulua. Hemppo voi puolestaan matkia tiklin laulua kaunistaen sitä entisestään.
Tiklit ovat hyvin kiintyneitä poikasiinsa. Häkissä tiklien väitetään myrkyttävän lapsensa, jotta nämä eivät joutuisi kärsimään vankeudesta, mutta rauhallisesta ja hyväluontoisesta linnusta on mahdotonta uskoa sellaista. Sanotaan, että kesän viimeisten poikueiden tiklit ovat väritykseltään synkempiä mutta laulultaan iloisempia kuin muiden poikueiden linnut ja laulavat siksi paremmin. Englannin maakunnista Kentin tiklien uskotaan laulavan parhaiten.
Tiklit oppivat tekemään erilaisia liikkeitä, sytyttämään sähikäisiä ja vetämään ruokakuppiaan perässään. Yksinäinen tikli peilailee mielellään ja ruokaileekin peilin edessä kuvitellen ilmeisesti itsellään olevan pöytäseuraa. Häkissä tiklikoiras saattaa myös lämmetä kanarialintunaaraalle, joka lämpimän maan lintuna pystyy kiihottamaan muuten niin lajiuskollista koirasta.
Luonnossa tiklit hakeutuvat toistensa seuraan, osoittavat toisilleen ystävyyttä kaikkina vuodenaikoina eivätkä riitele juuri muusta kuin ruoasta. Talvisin tiklit kerääntyvät sinne, missä kasvaa ohdakkeita ja villisikuria. Ne osaavat kuoria niiden siemeniä ja varistaa lumen toukanpesien päältä. Provencessa ne kokoontuvat mantelipuihin. Tiklit elävät yleensä 16–18-vuotiaiksi, joskin niillä on taipumusta epilepsiaan.

So what?

17.1. alkaa professori Andrew Chestermanin vetämä graduseminaari, johon minulla on onni osallistua. Kieliguru tarjoaa kasvateilleen sekä yleisiä teorioita, jotka kiinnostavat tutkijaa kuin tutkijaa, että omakohtaisia neuvoja ja kirjallisuusvihjeitä. Chesterman korostaa alusta lähtien sitä, että hyvä tutkimusaihe on hyvin perusteltu. ”Hyvä gradu loppuu kysymykseen so what. Hyvä gradu osaa myös vastata siihen kysymykseen, kun taas huono gradu ei ota sitä esille”, professori toteaa. – Minun aihettani hän luonnehtii erikoiseksi, suorastaan mystiseksi.

Eräällä tunnilla kukin kuvailee vuorollaan suullisesti omaa aihettaan ja muut piirtävät siitä käsitekarttoja. Chesterman piirtää aiheestani kartan, jonka keskellä lukee ”phonaesthetics, sound symbolism”. – Säikähdän nähdessäni, että professori hahmottaa tutkimukseni punaiseksi langaksi niin kielitieteellisen kysymyksenasettelun kuin muodon ja merkityksen suhteen. En ole koulutukseltani kielitieteilijä, ja olen ajatellut pohtia onomatopoeettisuutta vain osana laajempaa kysymystä kielen roolista ihmisen luontosuhteessa.

17.2. joudun perustelemaan kirjallisesti aihettani. Perustelut tulevat osaksi gradun johdantoa, enkä ole uskaltanut tarttua tehtävään ennen sen eräpäivää. Ajatusteni kerä kutoutuu kuitenkin tekstiksi yllättävän vaivattomasti.

En 1962, Rachel Carson publie son ouvrage Silent Spring (Printemps silencieux) qui sera célèbre dans le monde entier. Il présente au lecteur un paysage inquiétant où tous les oiseaux, empoisonnés par les pesticides, se taisent. Aujourd'hui, la perte des habitats est considérée comme la menace la plus grave pour l'avenir des oiseaux. Le chant des oiseaux qui survivent ne peut pas toujours être entendu à cause du bruit du trafic. Nous n'y attachons guère d'importance, étant donné que notre culture est devenue de plus en plus visuelle.

Bien que les processus de la nature soient physiques, chimiques et biologiques, c'est à travers notre culture que nous les apercevons, apprécions et estimons. C'est pourquoi il est impossible de comprendre notre relation à la nature sans recours aux sciences humaines. Notre langage joue un rôle essentiel dans notre conception du monde. Ce qui est important dans la culture est normalement richement représenté dans sa langue, dont les héritiers ont tendance à faire attention aux mêmes choses que leurs ancêtres. De cette manière, le langage accroît l'importance culturelle des entités encodées dans le lexique.

Du point de vue écologique, les descriptions des voix des animaux présentent un intérêt particulier. Le fait que quelqu'un pousse des sons est souvent interprêté comme un signe de sa subjectivité. Au mieux, la représentation des voix animales peut créer une vraie polyphonie qui surmonte l'anthropocentrisme du langage humain.

Une grande partie des représentations linguistiques du chant des oiseaux sont des onomatopées, c'est-à-dire des mots qui rappellent, par leurs sonorités, leurs référents. Pour que de tels mots soient nés, quelqu'un a dû imiter le hibou, le coucou ou le corbeau. En quelque sorte, il s'agit ici d'un apprentissage de la langue interspécifique : à l'origine, nous sommes des enfants de la nature qui imitons les oiseaux aussi bien que nos parents. Même si nous n'imitons plus tellement les autres espèces, l'occurence des onomatopées dans la langue orale implique une présence de la nature incontestable. L'harmonie des onomatopées dans des langues différentes indique que la voix de la nature est parfois plus forte que l'arbitraire humain.

Outre l'onomatopoeia, plusieurs techniques littéraires sont utilisées pour rendre le chant des oiseaux en langage verbal. Les traditions populaires connaissent infiniment de poésies qui adaptent le rythme d'un tel ou tel oiseau chanteur comme les paroles faites sur un air. Dans les cultures plutôt littéraires, les descriptions métaphoriques du chant sont également très nuancées. Bien souvent, ces métaphores servent, en un sens, à apprivoiser la nature : le chant d'un oiseau inconnu est comparé à la voix d'un animal domestique ou bien à celle d'un instrument musical. Les métaphores témoignent aussi d'une esthétique environnementale propre à l'auteur ; à titre d'exemple, notre perception de la nature peut être enrichie par des descriptions synesthétiques du chant des oiseaux.

Les objectifs de mon travail sont liés à l'éducation environnementale : je voudrais sensibiliser mon lecteur aux voix de la nature. Les différences culturelles dans la représentation du chant offrent de nouveaux points de vue dont les oiseaux peuvent être écoutés, tandis que l'infiltration de la nature dans le langage humain devrait convaincre le lecteur du rôle fondamental de la nature dans notre évolution culturelle.

Luettuaan perustelut Chesterman tajuaa entistä paremmin, mistä tutkimuksessani on kysymys. Hänen mielestään laulun sanoituksen tulkitsemisen kääntämiseksi ei tarvitse olla pelkkä ajatusleikki – puhuvathan eräät teoreetikotkin intersemioottisesta kääntämisestä. Käännöstieteen seminaari ei siis ole ollenkaan hassumpi paikka luontosuhteen tutkijalle.

Kirjallisuutta marjastamaan

Tuskin maltan odottaa graduseminaarin alkua – niin innoissani olen tutkimuksestani. Vuoden 2006 ensimmäisenä iltana lähetän BirdLife Suomen postituslistalle seuraavan viestin:

Hei!

Aion alkaneena vuonna aloittaa tutkimuksen, joka vertailee linnunlaulua kuvaavaa sanastoa suomessa ja ranskassa, mahdollisesti myös ruotsissa ja englannissa.

Sattuisiko listan lukijoilla olemaan ehdotuksia tutkimusmateriaaliksi?

Etsin tällä hetkellä seuraaviin luokkiin kuuluvaa kirjallisuutta:

I) suomenkieliset lintukirjat, joissa laulua kuvataan vivahteikkaasti

II) muunkieliset lintukirjat, joissa laulupuoli on hyvin edustettuna (joudun mahdollisesti tilaamaan kirjoja ulkomailta, enkä haluaisi tehdä hukkaostoksia)

III) mainituilla kielillä kirjoitettu kaunokirjallisuus, jossa linnut laulavat... myös esseetyylinen luontokirjallisuus käy laatuun

Kiitokset jo etukäteen kirjavihjeistä, joita voi harkinnan mukaan toimittaa listalle tai minulle yksityisesti.

Lennokasta vuotta 2006

Ella Salmi

Asiantuntevia vastauksia alkaa putoilla postilaatikkooni heti samana iltana – kaikkiaan saan niitä parikymmentä. Vaikuttaa siltä, että vivahteikkaimmat laulukuvaukset on kirjoitettu vuosisadan alkupuolella. Eräs vastaaja perustelee sitä sillä, että nykyisin laulukasetit ovat suurelta osin korvanneet lajinmäärityksessä auttavat kuvakset. Toisaalta tekniikan kehittyminen mahdollistaa uudenlaiset laulun kuvaamisen keinot. Eräs vastaaja suosittelee minulle lintukirjaa, jonka äänikuvauksissa eri vokaalit vastaavat erilaisia äänenkorkeuksia.

Vastausten perusteella Jussi Sepän kirjoitukset ovat kirkkaimpia klassikoita, mutta niiden ohessa minulle ehdotetaan useita muita teoksia Vanamon vuosikirjoista Pessiin ja Illusiaan. Minulle lähetetään linkkejä englanninkielisiin mimologismeihin ja tarjotaan johtolankoja ruotsinnettuun linnunlauluun. Kiinnostava vihje on myös estetiikan professori Charles Hartshornen Born to Sing – ilmeisesti en ole ainoa humanisti, joka on kiinnostunut linnunlaulusta.

Sokerina pohjalla on Antero Tammiston vastaus, jonka pohjalta käynnistyy antoisa kirjeenvaihto. Antero on tutkinut antiikin taiteen lintuaiheita ja osaa suositella minulle lukuisia lintukulttuuriin liittyviä teoksia. Kokeneena tutkijana hän ymmärtää, että aiheeni on vaarassa hajota käsiin, ja ehdottaa, että keskittyisin joihinkin laulustaan tunnettuihin lintuihin.

Antero välittää minulle myös tuoreen folkloristiikan antologian sisällysluettelon. Siitä bongaan nimen Arnold van Gennep, jonka kirjoittama ranskalaisen folkloristiikan bibliografia on saatavilla Kansalliskirjastossa. Bibliografian kautta pääsen käsiksi ranskalaisen kansanperinteen linnunlaulua matkiviin loruihin, joiden jäljittäminen muuten olisi vienyt ikuisuuden.

Minusta tuntuu siltä, että viestiini vastanneet lintuihmiset ovat neuvoneet minulle alan parhaat marjapaikat. Tuskin maltan odottaa, että pääsen omistautumaan tutkimukselle paitsi täysin sydämin myös täyspäiväisesti.

Yhdentämisen ja eriyttämisen prosessit

Elokuussa lueskelen Risto Willamon väitöskirjaa Kokonaisvaltainen lähestymistapa ympäristönsuojelutieteessä. Vaikka se käsittelee eri tiedekuntaa, niin ajattelen, että parhaassa tapauksessa minunkin tutkimukseni voisi olla ympäristönsuojelutiedettä.

Erityisesti kuva laajentamisen ja yhdentämisen prosessista vie ajatukset omaan tutkimukseeni. Tajuan, että eräät mielessäni pyörineet tutkimusaiheet ovat oikeastaan eri näkökulmia samaan asiaan. Vaikka valitsin tutkimusaiheeksi luonnon äänet, niin sen puitteissa voin tutkia muitakin kiinnostavia kysymyksiä kuin onomatopoiaa.

Oikeastaan kaikki aiheet, joita oraakkelini piti kiinnostavina, liittyvät luonnon ääniin. Lintukirjat kuvaavat puhuvia eläimiä siinä missä lastenkirjatkin. Laulun kuvailussa käytetyt metaforat, kuten kaulushaikaran äänen vertaaminen härän mylvintään ja mustarastaan laulun luonnehtiminen huilumaiseksi, humanisoivat luontoa siinä missä lajinimetkin. Lisäksi lintujen lajinimet viittaavat usein niiden lauluun.

Kiinnyn entistä enemmän tutkimusaiheeseeni, kun tajuan, miten moniulotteinen se on. Päätän kompensoida näkökulmien moninaisuuden sillä, että jätän tuulen ja veden sikseen keskittyen lintujen ääniin.

Tammikuun kahdeksantena iltana kävelen Veloenan ja Matin kanssa Taka-Töölöstä kohti keskustaa. Veloena kysyy, missä vaiheessa opintoni ovat ja mistä olen ajatellut tehdä gradun. Kerron innoissani suunnittelemastani aiheesta – tämä on ensimmäinen kerta, kun saan puhua siitä suullisesti.

”Sehän on kiinnostavaa. Sä tutkit siis onomatopoeettisuutta”, Veloena sanoo. ”Niin ja vaikka mitä, niin ku esimerkiks niitten laulukuvausten metaforia ja sellasia loruja, mitä niitten lintujen laulussa on kuultu”, selitän kiihkeästi. ”Täytyy vaan toivoa, ettei mua pakoteta rajaamaan sitä aihetta sitte ku se seminaari alkaa.”

Rautatieasemalla hyvästelen ystäväni ja painelen metroon. Samassa tajuan, miten voin rajata aihetta luopumatta yhdestäkään näkökulmasta. Riittää, että valitsen maailman linnuista edustavan joukon tutkimukseeni. Miksi en keksinyt sitä ennemmin? Enkö kiinnittänyt huomiota rajaamisen ja erittelemisen prosessiin, joka esitetään syyskesällä lukemassani kirjassa samassa kuvassa laajentamisen ja yhdentämisen kanssa?

Ennustus

Kevään 2005 vietän vielä epätietoisuuden vallassa. En tiedä, pitäisikö minun vaihtaa pääainetta tai siirtyä ammattikouluun. Aivot arpovat minulle tulevaisuutta, jota en ole valmis kohtaamaan.

Neuvottomana käännyn salaisen oraakkelin puoleen. Yllätyn kuullessani, että olen sittenkin ranskalainen filologi.

Levitän tietäjän eteen luettelon tutkimusaiheista, jotka minua kiinnostavat. Toivon salaa, että hän nyt huomaisi kirjallisuusaiheiden olevan kiinnostavampia.

Ranskalainen filologia, kääntäjälinja (nämä saattaisivat kuulua kontrastiivisen analyysin piiriin)

– luonnon äänet suomessa ja ranskassa: lintujen laulua, puitten huminaa ja veden solinaa kuvaavien onomatopoeettisten sanojen vertailua
– luontoa humanisoivat lajinimet suomessa ja ranskassa: ranskassa metso on "kanervakukko" ja talitiainen "hiilikauppiaan rouva" - näitä voisi jotenkin systematisoida
– ympäristönsuojeluretoriikka Suomessa ja Ranskassa
– animistinen kielenkäyttö suomalaisissa ja ranskalaisissa ympäristöuutisissa

Yleinen kirjallisuustiede (nämä kuuluvat ekokritiikin piiriin, kelpaisivat varmasti tutkimusaiheiksi, kunhan niitä täsmentäisi)

– kaupunkiluonto eri aikojen Pariisia kuvaavissa romaaneissa
– luonnon monimuotoisuus suomalaisessa runoudessa
– ydinvoima postmodernissa proosassa
– ympäristöhuoli 1990-luvun nuortenkirjallisuudessa
– tyttö- ja poikakirjojen luontosuhteen vertailua
– puhuvien eläinten roolit satukirjoissa
– ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuus ranskalaisessa provinssikirjallisuudessa
– omavaraisyhteisöt länsimaisessa romaanissa
– vegetarismin kaunokirjalliset merkitykset

Mutta ei – oraakkelit eivät erehdy.

”Nämä ovat kaikki kovin kiinnostavia. Ekana pudotan pois kolmannen (tylsää ympäristöjuttua), sitten vikan (animistinen kuulostaa niin brutaalilta). Lopuksi pudotan raskain mielin superkiinnostavan kakkosen ja valitsen onomatopoeesin. Ihan tajuttoman hauska tutkimusaihe”, vastaus kuuluu. Se vakuuttaa minut siitä, että kielen tutkiminen on yhtä mielekästä kuin kompleksisen kirjallisuuden.

Kirjallisuusaiheista oppaani sanoo seuraavaa: ”Näistä taas oli paljon helpompi valita. Ehdoton suosikkini on nro 6: puhuvien eläinten roolit satukirjoissa. Tärkeä näkökulma luontosuhteen muokkautumiseen.” Satukirjoihin saankin perehtyä seuraavana syksynä, kun ryhdyn vetämään lastenkirjallisuusaiheista keskustelupiiriä.

Akateemisessa maailmassa tahdon tulla luonnon puheen tuntijaksi – siitä ei enää ole epäilystä.